Tekee kovasti mieli kirjoittaa runo tuulesta, mutta kirjoitusbuumi meni ohi kun kirjoitin tarinan. Se on loppua vaille valmis ja ärsyttää kun enää ei tee mieli kirjoittaa. En saa sitä loppuun. Siitä puuttuu enää se happy end, jonka takia sitä aloin kirjoittamaan. Elämä ei vaan aina ole reilua tälläisissä asioissa.
Noh mutta se tuuli... Tekee siis mieli kirjoittaa runo tuulesta, mutta ulkona ei ole tarpeeksi tuulista ja sitä ei näe tarpeeksi selvästi, jotta siitä voisi kirjoittaa. Ärsyttää hieman. Mutta sitten muistin, että olenkin jo kirjoittanut runon tuulesta ja olen aika ylpeäkin siitä. Joten päätin lisätä sen tännekin. Sama runo kun löytyy myös galleriasta.

Tunnen kasvoillani tuoksun,
liikun kepeästi ilmassa.
Puun latvasta toiseen kuljen
ja elämä on tuulen viemää.
Aika ja paikka vaihtuvat, mutta minä en muutu;
liikun yksin, matkaajan lapsi
Kysy tietä etelätuulelta

Olen tosiaan, niin kuin jo sanoinkin, aika ylpeä tuosta ja se on yksi parhaista tuotoksistani. Jotenkin kevyt ja se ei sillä tavallaan töki kuin muut runoni. Ainakaan minun mielestäni se ei töki, mutta joku muu saattaa olla eri mieltä asiasta. Sekin on kai ihan ok. Kritiikkiäkin pitää ottaa vastaan, koska muuten ei koskaan voi kehittyä paremmaksi...

Nyt tekee niin mieli vain mennä nukkumaan. Alkoi yhtäkkiä väsyttämään aivan kamalasti. Ja ei voi mennä nukkumaan kun pitää lähteä kohta Espoontorille, jotta ehdin lujikseen puoli seitsemäksi valmistelemaan lujista. Olisi niin kiva jos vaan voisi jäädä nukkumaan... Mutta no sille ei voi nyt mitään, joten lopetankin kirjoittelun ja lähden suuntaamaan kohti ulkoilmaa. Tosin pitää ensin katsoa milloin menee bussi.

Cello suuntaa kohti suuri vaaroja ja selkäkipuja (venyttely voisi olla paikallaan jossain vaiheessa). Off and out