Joskus tulee mieleen asioita, joista tekisi mieli puhua jonkun kanssa, mutta kun on fiilis niin ei tunnu olevan ketään kenen kanssa puhua. Sillon on hyvä tulla blogiin pohdiskelemaan henkeviä.
Sen sijaan et pohdiskelisin tarvetta pohdiskella, voisin pohdiskella kirjaa, jonka sain just luettua.
Harvemmin itken lukiessani kirjaa, oonkohan koskaan tehny niin, mutta en ollu kamalan pitkälle päässy ku ahdisti niin paljon, että itkin. Lueskelin tota satunnaisesti kun sain kerättyä itteeni tarpeeks avatakseni mokoman opuksen, mutta kerta kerralta se kävi helpommaksi. Meni siinä kuitenkin muutama kuukaus(?) saada toi luettua.
No luottaen tän ihmisen arvostelukykyyn, kahlasin ton opuksen läpi ja nyt en oikeestaan kadu. En lukis uudestaan, mutta tossa oli niin paljon erilaisia fiiliksiä ettei paremmasta väliä. Vaikka siinä tuotiin esille ihmisen pimein puoli ja usko ihmiskuntaan meni pariinkin otteeseen, siinä oli myös muutama kauneimmista kohtauksista mitä oon lukenu. Mä en tiiä miksi mä luin ton kirjan loppuun, ehkä uteliaisuudesta, ehkä koska halusin luoda tietynlaisen kuvan itestäni, ehkä mä olin vaan itseppäinen, mutta lopussa olin ihan tyytyväinen, että luin loppuun. Lopultakin kirjoista jää paha maku suuhun jos ne loppuu huonosti ja tossa yllättävää kyllä oli hyvä loppu. Ei onnellinen, mutta hyvä loppu.
Mulla on paha tapa spoilailla itteäni, tonkin kirjan viimeiset kaksi sivua luin aika alkuvaiheessa, hain siitä vähän niiku voimaa lukea siinä välissä olevat 400 sivua, jotka ei vaikuttaneet hirveen kevyiltä. Koska oon huono oppimaan, opin uudestaan, että vika sivu ei kerro tarinasta yhtään mitään jos ei ole lukenut mitä siinä välissä on. Korkeintaan vikoista sivuista voi päätellä kuka jää henkiin tai millanen se lopun sävy on. Kirjasta ei voi sanoa paljon vikojen sivujen perusteella ja tää kyllä todisti sen taas kerran.
Tuntuu myös siltä, että toi lukukokemus antoi jotain mulle. Ehkä se avars mun mieltä lukijana, ehkä mä kiinnitän kirjan hahmojen ja muutenkin ihmisten ajattelumaailmaan enemmän huomiota tästä eteenpäin, ei voi tietää. Siltä musta ainakin nyt tuntuu, mutta kuten on ennenkin nähty, mä olen ailahtelevainen ja häilyväinen, katsotaan siis mihin tää johtaa :)
Se oli sellainen pohdintatuokio tänään. Sitä tunnetta, mikä mulle tuli kun sain ton kirjan loppuun on kamalan vaikea kuvailla, mutta se oli fiilis, joka mun oli pakko jakaa jonkun kanssa. Uhriksi joutuu tällä kertaa siis blogi ja te ahkerat lukijani.
Muuten tästä päivästä voin kertoa, että värjättiin Annin kanssa mun hiukset ja ne on taas kivan kirkkaan punaiset. Mun pankkitilikin näyttää kohta punaista, koska oon taas vaihteeks vararikon partaalla ja veloissani sen lisäksi, siispä tärkeää olisi kahlata koulu läpi ja löytää vakituinen työpaikka, koska tuo keikan heittäminen ei kyllä elätä mua. En saa tehtyä tarpeeksi vuoroja ja kunnes tienaan pari kolmesataa kuussa, en tuu pärjäämään nimeksikään.
Sellaisia asioita nyt pinnalla, mutta kaikki ongelmat on tehty ratkaistaviksi ja elämästä on tarkoitus selvitä (vaikkei hengissä), joten pää pystyyn ja untenmaille :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti