Aamublogi nro. 35 Musiikkia (from. IRC-Galleria)

"Taas on uusi päivä koittanu,
Herra, kiitos, Sinä muistit mut.
---
Tämä pieni ihminen kiittää.
Tähän aamuun nousta sain."

Aivan, tällaisilla eväillä tähän aamuun. Istuskelen tässä tuolissani kylpytakki päällä (se on kivan pörröinen ja pinkki ^-^) ja katselen kuinka kello ylittää yhdentoista. Se nimittäin tarkoittaa sitä, että pitää pukea päälle ja lähteä koiran kanssa aamulenkille... Onko joku halukas tekemään sen puolestani?
Eikö kukaan?
Hmm, ei sitten.
Juu elikkä siis pitäisi tästä lopettaa heti alkuunsa kirjoittelu ja painua ulos, mutta ei jaksaisi. Miulla on taas vaihteeksi nälkä, mutta aamiaistahan en jaksa tottakai laittaa. Mutta toisaalta, ehkä jaksan sitten kun tulen lenkiltä... Muutenki aina virkistyy olo kun lähtee ulos kävelemään :D.

Kuuntelen myös kuinka tuo pimputtimeni (joku voisi oikeasti kertoa mulle miksi sitä virallisesti pitäisi kutsua kun tuntuu jotenkin väärälät kutsua sitä pianoksi...) soittaa takanani Canonia :). On niin mukavaa kun se voi itekseen sitä soitella ja minun ei itse tarvitse olla koskettimia painelemassa... Osaan jo nyt aika kivasti tunnistaa kuinka soinnut menee kohdissa, jotka osaan (tai sitten en). Mukavalta tuo kuuntelu silti tuntuu. Loppujen lopuksi on se livemusiikki paljon mukavempaa kuin kajaresta kuultu... Paitsi että on tuokin kajareista eikä ollenkaan liveä. Mutta paljon lähempänä kuin radion musa :). Ainakin miusta.
Tulisko joku meille soittamaan mulle painoa (tai siis tuota soitinta tuossa)? Olisi niin kivaa :D:D...

Jaaha nyt pitää viedä koira. Terve taas ja tälläinen päivitys tällä kertaa.

Tässä on viel juuri muokkaamani kuva (olen sen takia koiran viemisestä puoli tuntia myöhässä), on otettu kesällä kun käytiin Kessun kanssa kuvailemassa Lintsillä :). Kaunis kuva ainakin miusta (jei me)

Päivityksiä Part. 2

Noniin nyt on taas "aikaa" kirjoittaa tänne. Voin siis kirjoittaa toisen osan päityksistäni :D.

Mutta puhutaan näin järjestelmälläsyyden nimissä tästä päivästä ensin... Elikkä minnuu väsyttää ja tää kirjoittaminen on melko vaikeaa kun kädet tärisee kivasti :). Menin siis nukkumaan viime yönä joskus kahden maissa (?) ja olin ihna kuollut aamulla (ja oli kylmä). Kuitenkin koulussa olin ihan hyper ja join siihen päälle vielä Batteryn :), tosin Katja auttoi sen tölkin tyhjennyksessä :). Muuten olisikin tullut minulle aivan kamala olo.
Päivä oli pitkä ja en jaksanut ensimmäisillä kolmella tunnilla paljoa keskittyä. Tai siis keskityin oikein hyvin, mutta olisi samalla tehnyt mieli puhua, laulaa ja pomppia ympyrää. Mutta jotenkin taianomaisesti onnistuin pysymään melko normaalisti. Ainakin tunneilla. Totesin myös, etten muista yhtään mitään mantsa ykkösen kurssista... Seurailin pikkusten tuntia ruokkiksel ku oli tylsää :D. Se ope vähän naureskeli mulle ;).
Olen ollut tänään todella ahkera (verraten lähiaikojen motivaatiooni), sain matikan läksyt tehtyä suhteellisen ajoissa ja ajattelin mennä nukkumaan ennen keskiyötä (kun nyt sanoin tuon ääneen, niin en salee pääse sillon nukkumaan). Jaksoin myös viedä koiran lenkille ja harkitsin tuossa vähän aikaa sitten lähteväni juoksemaan ulos, mutta en sitten viitsinyt kun oli jo niin pimeää (hui xD).

Mutta siis mihin jäinkään viime kerralla? Aivan selitin perjantaista. Nyt voisin siis kertoa lauantaista hieman...

Lauantaina menin siskoni kanssa Helsinkiin lasipalatsiin mangapäiville :). Tavattiin siel Anni ja Tuulikin kaveri Tuulia. Hengailtiin siel ja mie ainakin kärsin kovin. Oli lämmin päivä ja mulla oli pitkä nahkatakki päällä :O. Toisaalta en kauheasti halunnut olla ilman takkia, koska minulla oli suhteellisen lyhyt hame päällä ja se tuppas nousemaan kyljeltä perseen yläpuolelle kävellessäni (laukku siis nosti sitä). Oli hieman hankala olo kun pelkäsin kokoajan, että hame nousee liian ylös. Vaikeuksia tuottivat myös korkokengät, jotka olivat miulle hieman liian pienet. Oli siis kolmen, neljän tunnin kävelyn ja seisoskelun jälkeen jalat ihan muussina. Hyvä kun pysyin pystyssä ja sekin teki kipeää.
Joten kun oltiin käyty Fennica comicsissa ostamassa miulle kolme pokkaria, jotka olen halunnut löytää jo pitkän aikaa (olen nyt sen takia siskolle 10e velkaa) mentiin viel hengaamaan lasipalatsiin joksikin aikaa ja sitten päätettiin Tuulikin kanssa lähteä kotiin.
Asemalle kävellessä sitten käveltiin sellasen kahen jotain 20v jäbän ohi ja ne jäi kattoo meitä. Eka näytti siltä, että ne olisi katsoneet mein yli, mutta kyl ne tuijotti meitä kun käveltiin niiden ohi ja jäi vile tuijottamaan perään. Tuulikillahan siis oli jonkinlainen kimono päällä ja minulla oli muuten vaan aika gothic asu... Kun päästiin oikealle laiturille ja oltiin astumassa junaan, ranaa nää jäbät sitten mein perään ja huutaa meitä venaamaan. Oli kyllä niin friikki tilanne kun ne tulee kyselemään miksi tälläiset kuteet :D. Ja sitten toinen niistä halus vielä halata meitä :D. Parani päivä kuulemma huomattavasti :D. Selitettiin niille, että meillä on meneillään mangapäivät... Ja toinen niistä (se joka ei halannut) totes et olis paljon parempi jos ne olis mangopäivät xD. Ja sitten se oli nostelevinaan rintojaan vihjaavasti. Oli kyllä huvittavia tyyppejä nekin. Lopultahan ne pääty samaan junaan ja samaan vaunuun ku me...
Kotona sittn pääs viimein lepäämään :). Oli kyl hieman jännä päivä. Lähdin viel pitkälle lenkille koiran kanssa illalla. Oli oikein mukava vaihteeks kävellä kunnolla.

Sunnutaina sitten kävin kessulla vierailulla ja sillonkin lähdettiin kävelemään. Ekaks nypittiin Rölliä (olin sen jälkeen ihan koirankarvoissa) ja sitten lähdettiin koiruuden kanssa lenkille. Rämmittiin metsässä sanotaan päälle tunti. Ja oli muutama melko kiinnostava kohtaus siel. Kessu-kulta alkaa lipsua jo hullun puolelle aina välillä. Nuo psykot kohtaukset alkaa pikkuhiljaa pelottaa hieman. Ei sellainen ole normaalia.
Kotona sitten päädyin juttelemaan pitkälle yöhän mesessä. Pääsin uudistamaan tuttavuuttani Sampsan kanssa ja solvittiin yhteisen elämämme vaiheita. Oli erittäin jännää ja sain taas uutta näkökulmaa siihenki ihmiseen. Jotenkin meidänkin tilanne on vaan sekaisin (kuten kaikki miuun liittyvät tilanteet). En kuitenkaan pohdi asiaa tässä enempää.

Maanantaina oli sitten taas koulua ja sain paljon tekstareita. Olin muutenkin hyvällä tuulella ja tuntui että posket kramppais kokoajan. Niin paljon hymyilin. Ei ole pitkään aikaan ollut niin hyvä olla ja nautin siitä tunteesta sydämmeni kyllyydestä. Oli kyl vana hieno fiilis. Mutta tosiaan päädyin sitten lopulta siihen, että kaverit naureskeli miulle koko päivän :D. Tosin se ei minnuu haitannu.
Miulle sitten ilmoitettiin, että lähden Lepuskiin Sampsan kanssa. Käytiin siis siel avaamassa niiden treenis Jallille ja jäätiin sinne hengaamaan kun Sampsa ei millään malttanut olla esittelemättä kaikkea mahdollista uutta :D. Ainakin siltä se tuntui, totuuttahan en tiedä ;). Mutta oli tosi mukavaa kuunnella taas jonkun soittavan pimputtimia. se on niin rentouttavaa ja saa omalla hassulla tavallaan mielen kuohumaan... En osaa oikein sitä kuvailla, mutta livenä se tuntuu viel paremmalta ku jos kuuntelis joltain nauhalta.
Enisvei sitten lopulta lähdettiin treenikseltä ja päädyttiin Sampsan kanssa Hesaan. Käveltiin siel sit ympäriinsä ja käytiin ostamassa herralle korvatulpat. Löydettiin myös pirun kauniisti soiva sähköpiano :). Se oli vaan niin ihana, ja hintakin oli sen mukainen!
Lähdettiin sitten etsimään yhtä tiettyä musiikkikauppaa ja päätettiin suunnata sille kadulle, missä Sampsa tiesi sen sijaitsevan... En muista, mikä sen kadun nimi oli (täytyy siis kysyä... *kysyy*). Aivan sieltä se tuli, Albertinkatu... Mukavasti kumpikaan ei tienny sen varsinaista sijaintia, joten meillä meni hyvin hyvin pitkään löytää mokoma. Mutta kyllä sitten lopulta löydettiin sinne Sampsan "suuntavaiston" avulla ja se osti sieltä sitten ne kaksi johtoa, joidenka takia oltiin Hesaan asti raahauduttu. Olisihan ne johdot kuulemma voinut ostaa jostain muualtakin :D.
Mutta oli se kiva reissu. Itse nautin kävelystä kovasti, vaikka miulla olikin se edellä mainittu hame päällä ja laukku paino paljon (kun lähdin suoraan koulusta liikenteeseen). Askelia tulikin varmasti huimasti ja olin aika tyytyväinen, että ylipäätänsä jaksoin kävellä koko sen ajan.
Päädyttiin lopulta Omppuun vaihtamaan avainta, joka ei sopinutkaan niiden treeniksen oveen. Tavattiin siel Sampsan äiti ja mummi ja käytiin vielä ruokaostoksilla. Sieltä sitten sain kyydin jonnekkin (minä sitten koskaan muista teiden nimiä) ja sieltä sitten otin bussin himaan. Olisin voinut lähteä niiden kanssa grillaamaan, mutta asiaan tuli joku mutta jonka takia ne voinut. En saanut yhtään selville asian oikeaa laitaa, mutta aina ei voi tietää kaikkea.
Päädyin siis Espiksen kautta (lol) himaan ja siitä sitten meseen. Voin sanoa että päivä oli melko rankka ja erittäin mukava. Nautin kovin ja kiitän siitä (viel kerran).

Näin. Siinä oli siis muutaman päivän päivitykset. En henkilökohtaisesti ole niin kiinnostunut seuraavista päivistä (ei tapahtunut mitään kovin kiinnostavaa) joten en jaksa niistä mitään kirjoittaa. Tiistaina oli isko ja se olikin ainoa kiinnostava tapahtuma :D. Toisaalta kävin Annilla sillon tarkistamassa Heidin äikän esseen :D. Toivottavasti se sai sen valmiiksi ajoissa.

Joten tämän suhteellisen pitkän (taas kerran) sepustuksen jälkeen lopetan ja käyn harjaamassa hampaat.

Päivityksiä Part. 1

Muistaako joku vielä, mie kuuntelin paljon Children of Bodomia? Noh sen jälkeen, kun siirryin lukioon, ei ole paljoa tullut kuunneltua tätäkään bändiä. On tuntunut kamalan ahdistavalta kuunnella niitä sanoituksia ja sellasta. Noh nyt on nähtävästi taas muuttunut ääni kellossa :). Lukaisin ihkulista facebookist, että niiltä tulee uusi coveri-albumi ja että ne on laittanu sampleja uudista biiseistä... Oli sitten pakko käydä kuuntelemassa (kun olen ollut vähän huono fani viimeaikoina). Jotkut voivat arvata mihin tämä juttu päättyy, mutta nyt on sitten aika suuri tarve kuunnella Bodomia. Kaipaan sitä fiilistä, mikä tulee kun kuuntelen tiettyjä biisejä :). Ja sain siitä fiiliskestä tässä maistiaisen, joten voisin yrittää kerran vielä uudelleen. Nyt kun kuitenkin olen melkoisen hyvin päässyt vastenmielisyydestäni kuunnella raskasta musiikkia...

Mutta se siitä Bodomista :). Oon pitkästä aikaa taas kirjoittelemassa, verrattuna siis siihen tahtiin mitä alkuaikoina kirjoittelin (melkein joka välkkä piti päästä jotain rustaamaan). Katjaa se varmasti silloin ärsytti ja ehkä myös tämä vaihtoehto on hieman ärsyttänyt. Kuitenki nyt olen taas jotain rustaamassa.

Voisin siis hieman (pah) kertoa näistä viimepäivistä.
Perjantai oli sinänsä kiinnostava päivä elää. Kävin Kessun kanssa syömässä Ju Fussa (pitkästä aikaa <3) kiinalaista ja oon aika tyytyväinen kun en pystynyt syömään annostani loppuun asti. Kaikki jotka tietävät ainaisesta tarpeestani pudottaa painoa, tietävät että syön myös suhteellisen paljon. Ennen saatoin syödä osan Kessunkin annosta paljoa tuskastelematta :P. Joten se oli melko positiivinen juttu.
Äiti tuli sitten sinne Ju Fuun mein kanssa kun huomasi, että oltiin siel lopettelemassa aterioitamme. Tottakai se mokoma ei huomannu meitä enne ku menin sen eteen seisomaan ja heiluttelemaan käsiäni xD.
Käytiin Kessun kanssa vielä meillä ennen kuin mentiin Lujikseen. Oli ollut tarkoitus ehtiä jo sinne raamikseen, mutta pienien patikointiretkien takia emme kyllä ehtineet lujikseen ennen kahdeksaa. Eli siis 2 tuntia myöhässä aikataulusta ;). Tämä itse patikkaretki oli varsin kiinnostava (ja huolestuttava), mutta en taida siitä sen enempää puhua.
Lujiksessa esiintyi sitten Tera ja keikka oli melko hyvä. Itse en erityisesti Teraa kuuntele joten en ehkä innostunut ihan niin paljon kuin jotkut :). Mutta soitti ne hienoja kappaleita ja kyllä sitä musiikkia livenä mielellään kuuntelee.
Keikan jälkeen hengailtiin jonkin aikaa, mutta oli hieman tylsää kun GH:ta ei voi pelata, koska sen konsoli lähetettiin tripille Saksanmaalle. Itseäni oli hieman ahdistanut jo lujikseen tultaessa ja olo paheni hieman lujiksessa. En siis sen takia jaksanut jäädä sinne koko ajaksi, vaan lähdin joskus kymmenen tienoilla. Toivon että kukaan ei loukkaantunut tästä tempauksestani. En vaan jaksanut olla siellä. Muutenkin oli vähän fyysisestikin epämukava olla. Mutta siis tämä on syy miksi poistuin niin aikaisin.

Jaaha, tuntuu hassulta sanoa näin, mutta mun aika loppuu nyt. Mulla on 10 minuuttia aikaa poistua talosta ja hipsia koululle, joten pitää alkaa pakkaamaan (ja nyt sit totesin että mulla on nälkä, NERO MINÄ. En sittne yhtään aikaisemmin huomannut). Lipittelen teeni loppuun, pakkaan ja häivyn. Kirjoittelen toisen osan joskus tässä mhdollisesti jopa tämän vuodokauden aikana :). Jos saan jostain aikaa ja motivaatiota.
Hei siis vaan siihen asti.

"I see dead people"

Iltaa täältä kotikoneeltani. Kello on suhteellisen paljon, mutta varsinaisesti minuahan ei väsytä sitten tippaakaan. Paitsi silloin kun ajattelen asiaa. Menin kyllä kiltisti nukkumaan keskiyön paikkeilla, mutta muistelen olleeni hereillä yhden maissa ja heräsin sitten uudemman kerran tuossa hieman ennen neljää. Olin nähnyt aivan friikkiä unta. Toisaalta se ei tuntunut ollenkaan unelta, enemmänkin hourailulta, koska varsinaisesti en herännyt unesta... Tajuatteko yhtään, anyone?

Noh siis minäpäs näin jotain ihan normaalia unta. Muistaakseni ainakin. En muista siitä itse unest mitään erityistä. Paitsi että se muuttui hieman pelottavaksi. Tntui että palasin hieman enenmmän hereille (tulin esim. välillä tietoiseksi siitä ettei radio ollut päällä ja se tuntui hassulta, koska oli sellainen fiilis ettei se kasetti ole vielä voinut loppua, juurihan se laitettiin päälle) ja sitten kun taas nukuin kivasti niin alkoi tapahtua kummia.
Juuri nyt en muista käytännössä mitään siitä edes mitä tapahtui. Mutta muistan, että Katja oli siinä unessa ja että jossain vaiheessa hän selitti minulle jotain. Muistelen jotenkin että meidän piti tehdä joku tehtävä, ja äkkiä Katjalla oli sitten kala kädessään (sellainen lohen tyylinen), mutta se fisu näytti ihan omituiselta. Ja kun sitä katsoi kasvoihin niin olin aivan varma että se oli hornamainen. Siis näin unta, että sen kalan kasvot muuttuivat joksikin muuksi. Sitten tuli pudistettua päätään ja tämä näky meni pois. Sama juttu toistui eri esineiden kanssa (minulla on jotenkin hämärä muistikuva siitä) ja tuntui että tulisin hulluksi, tai että näkisin omituista painajaista. Jossain välissä kuvittelin unessani uneksivani.
Sitten se koko homma alkoi pahenemaan ja (kuulostaa erittäin friikille, ja uskokaa pois oli se friikkiä siinä unessakin) esim. Katjan toisen silmän ja sieraimen tavallaan eteen/päälle karvoi hitaasti sellainen valkoinen vähn kuin muovi. Ja sitten siinä tuijotteli sitä ja taask un pudistin klassisesti päätäni niin sekin näky meni ohi. Mutta siinä vaiheessa oli jo fiilis että tulen hulluksi. Sen jälkeen kaikki paheni ja aloin hourailemaan vähän kaikenlaista. Lisää hornamaisia kaloja ja ihmisten kasvot vääristyivät ja sensellaista. Siitä osasta en muista paljoa. Seuraavassa hetkessä heräsinkin nousten istumaan huitoen viimeisintä näkyä pois. Se taisi olla jo muutamaa kertaa minua vainonnut kammotus. Mietin jo siinä unessa, että olenko tullut hulluksi ja että miksi hourailen; ja pohdiskelin, että aiheuttaako tämä flunssa tälläistä. Mutta huomatkaa, että siinä unessa minulla ei tainnut olla flunssaa :D.

Mutta noh sitten kun olin herännyt painajaisestani, niin olin aivan hereillä ja nousin automaattisesti ylös. En vain enää halunnut jäädä nukkumaan. Oli liian pelottava vaihtoehto. Tuntui että olin säpsähtänyt hereille ihan sairaan monta kertaa jo. Astellessani alas parveni tikkaita, katselin saappaitani jotka viruvat huoneen nurkassa ja nekin tuntuivat vääntyvän sairaiksi mielikuviksi. Onneksi sain valot päälle ja ei niille kengille mitään ollut tapahtunut. Silti oli kamalan säikky olo.
Hetken mietittyäni menin äidille tilittämään ja kyselemään, johtuuko tuollaiset unet tästä flunssasta. Tyyliin siitä ettei saa henkeä yöllä kun nenä niin tukossa tjn. Ekaksi äiti luuli että tilittäjä oli äiti, mutta kyllä se senkin tajusi hieman myöhemmin herättyään. Suositteli juomaan jotain kuumaa ja makeaa. Ongelmaha on etten voi juoda mitään erityisen makeaa kuumaa juotavaa. Maistuu liian imelältä. Ei teehenkään saa laittaa yhtään sokeria. Menee pilalle mokoma sellaisesta. Noh ei äidistä ollut sen enempää apua, koska se nukahti heti käytyään vessassa ja saatuaan pään takaisin tyynyyn. Tarkistin siinä välillä kuumeeni ja ruumiinlämpöni oli täysin normaali. Ei siis kuumehoureita. Niitä epäilin heti ensimmäisenä... Oli niin todentuntuista shittiä koko homma että...

Noh nyt olen sitten kirjoittanut taas blogimerkinnän. Pohdin, että lähdenkö sittenkään kouluun huomenna. Yskäni on pahentunut ja nenän tukkoisuus on kolminkertaistunut. (MIE VIHAAN OLLA KIPEE JA POIS KOULUSTA). Kuitenkin minulla ei sitten tule olemaan kuumetta, eihän minulla koskaan ole. Ja sitten vituttaa, kun kysellään että mitä jään kotiin kamalaa oloa potemaan kun ei ole edes kuumetta. Ja entinen Ellu ei olisi jättänyt kouluun menoa väliin vaikka olisi ollut 40 astetta kuumetta... Noh pistetään tämä sitten työmotivaation piikkiin ;). En halua mennä kouluun vain kärsiäkseni kunnes se on ohi (ja kuolen). Perseestä koko sairastaminen, en voi ymmärtää miksi joku on mielummin kipeä, kuin menee kouluun. Koulussa voi olla kivaakin, flunssaaminen on vain kamalaa, vaikka onhan siinä puolensa kun voi ooikeasti rentoutua kun ei tartte koulua stressata.

Pitäisi ehkä taas lopetella ja harkita nukkumaan menemistä. Ei ainakaan parane flunssa lyhyillä yöunilla ja ulkona hillumisella... Pitää nyt vain katsoa mihin kykenen aamulla. JOS aamulla ei kykene niin saatan ilmestyä vain jollekin tunneistani... Tai saatan olla ilmestymättä. Meillä olisi sanakoe tänään enkussa ja en ole lukenut yhtään, haluaisin silti olla paikalla tekemässä sen sanakokeen... Perseestä koko homma :(!

Noh hyvää yötä ja sitä rataa...

The dark side of me (Varoitus! Älä lue jos et halua saada tietää ikäviä mielipiteitäni! Lukeminen omalla vastuulla.)

Nyt jos koskaan tuo blogini otsikko on osuva! Juuri nyt tuntuu siltä että kaikki on romahtanut kasaan ja mitään ei kykene tekemään. Mikään ei huvita, mikään ei toimi, kaikki menee vaan ihan paskasti. Ei ole vähään aikaan tullut tutkiskeltua itseään noin syvällisesti ja samalla vähän ulkopuolisen silmin. Mitä enemmän asiaa mietin, on Henkka oikeassa: mä alan muistuttaa yllättävän paljon Kessua puheissani. Nyt en siis tarkoita että olisin saanut Kessulta tartunnan (kuten se asian ilmaisee), joten ei ole mitään syytä Kessun siellä lähteä uudelle metsäreissulle mun takiani, lupaan että se ei auta ollenkaan.

Enivei, tää on todella vaikeaa. Mulla on ollut pitkään ongelmia myöntää muutamia asioita itselleni. Kuten esimerkiksi, että minulla on ongelmia. Tiedän että olen monta kertaa sanonut että kyllä minullakin on omia ongelmia ja mieleen on tullut osastoa parisuhde, koulu, stressi ja esiintymisongelmat. Silti en kuitenkaan koskaan ole pitänyt niitä niin suurina ongelmina kuin tänään. Perkele kun mikään ei vain toimi!

Jos joku sitä ei ole jo käsittänyt, niin olen erittäin epävarma ihminen tietyllä tasolla ja jotenkin olen saanut sen pysymään siedettävyyden rajoissa. Kuitenkin siitä on tullut paljon tukahduttamista... En ole sanonut asioita jotka tuntuvat omaan korvaan jo typeriltä ja täysin turhilta pohtia. En ehkä koskaan pääse kysymyksestä "välitätkö todella" eroon. En siis meinaa sitä että en uskoisi etteivätkö ihmiset välitä. Mutta joskus tulee tunne ettei tiettyjä ihmisiä, joiden välittäminen on erityisen tärkeään, kiinnosta lainkaan. Ja samalla järki hyppää väliin ja sanoo että tottakai ne välittää. Kuitenkin ei se järki ole niin vahva ettei epäilystä jäisi. Ja se epäilys kalvaa mielessä sitten hamaan ikuisuuteen.

Helvetti kun pelkkä kirjoittaminen on vaikeaa ja tekee kokoajan mieli poistaa koko paska ja jättää silleen. Eiväthän nämä asiat kuulu ulkopuolisille... Kuitenkin pitäsi saada avautua ja kerto ihmisille mikä on vialla. Ja ehkä jossain vaiheessa mie en enää kykene sanomaan yhtään enempää kuten Kessulle pikkuhiljaa käy. Jossain vaiheessa miekin saatan päätyä terapeutin puheille ja sittenpähän nähdään olenko sanojeni mittainen. Pystynkö itsekkään puhumaan ongelmistani? Kuitenkin niitä on niin kovin vaikeaa pukea sanoiksi ja loppujen lopuksi samalla kun asian muodostaa mielessään, on se jo täysin käyttökelvoton, koska eihän se vastaa täysin totuutta. Voin sanoa vihaavani jotakuta ja samalla todeta ettei asia ole ollenkaan näin. Ei ainakaan niin vahvasti kuin asian ilmaisee. Jotenkin sitä aina pyrkii dramaattisuuteen ja sitten samalla yrittää vähätellä asiaa, koska "eihän se oikeasti niin suuri juttu ole, miusta se vain tuntuu suurelta".

Tässä vaiheessa alkaa lihakset kouristelemaan. Jännittää niin paljon että ei oikein enää pysty olemaan paikallaan ja ajatus ei enää pysy koossa. En enää oikeastaan edes tiedä miksi ylipäätänsä tämä on niin tärkeää kirjoittaa... Vai onko ollenkaan?
En oikeasi enää tiedä mistä puhua. Siitä pahasta olosta ja hysteerisestä kohtauksesta on jäljellä enää muisto kyynelistä ja jotenkin jäykkä olo. Kaikki se tuntuu olleelta ja menneeltä ja ihan ylilyödyltä. Silti siinä huomaa tiettyä ristiriitaa taas kaikkeen muuhun ja kukaan ei ymmärrä yhtään mitään enää, minä kaikkein vähiten.

Mut kaks ajatusta on vielä päässä... Toinen on että mie olen taas siinä kehässä josta pääsin ja en päässyt pois keväällä. Ei tottakai ole sama tilanne, mutta tiettyä samankailtaisuutta tässäkin huomaa. Tiedän myös mikä laukaisi tämän hysteerisen itkukohtauksen. Samalla tapaa kuin niin monet kerrat ennenkin. Mutta ei mennä siihen. Sen asian käsittelen joskus paremmalla ajalla ja oikean ihmisen kanssa. Kaikkia asioita ei ehkä ihan päivänvaloon tarvitse tuoda. Eikä ainakaan kaikkien tietoon, eihän?

ja sitten se toinen asia... Mitenköhän sen toisi esille?
Aloitetaan kuitenkin tällä keskustelunpätkällä, joka tuli käytyä tuossa ihan juuri äsken:
"sussu sanoo (23:42):
*aih. hmm pelottavaa. etenki ku en ymmärrä miten muka kuulostat miulta.

Ewwu sanoo (23:43):
*Sekavuutta, itseinhoa, motivaatiopuutetta
*enimmäkseen sekavuutta

Ewwu sanoo (23:44):
*mut tää on ongelma joka mulla oli paljon enne ku sie tulit kuvioihin
*tää on ongelma jota mie olen pihdannut pitkään"

En oikein tiedä olenko edes pihdannut ja kuinka monelle oikeastaan olen paljon tai vähän tilittänyt asiasta. Kuitenkin haluan pyytää anteeksi asianomaiselta jo nyt ja olen pahoillani (ainakin jossain syvällä sisimmässäni, nyt en ole vielä ehtinyt edes oikeasti tuntea asiaa... Nyt ei voi tuntea muuta kuin jännitystä) että tunnen näin tai sanon mitä sanon tai että en vain osaa olla normaali. Siltä siis tuntuu. En tajua miten ihminen voi elää jonkin paskan patoutuneen ongelman kanssa ja kuvitella että ei se oikeasti haittaa... Kuitenkin mie olen just niin tehnyt. Olen kuvitellut että asia on käsitetty, kuollut ja kuopattu ja että sitä ei tarvitse, luojalle kiitos, koskaan käsitellä itse tämän kohteen kanssa.
Tässä vaiheessa kaikki miettivät aivan varmasti, että onko puhe Paulista. Se olisi niin tyypillinen olettamus. Jotkut saattavat tietää paremmin tai arvata paremmin. Kysymys ei (ainakaan nyt juuri ja tässä muodossa) ole kuitenkaan Paulista. en ole vielä oikein käsittänyt itsekkään missä pisteessä olen sen apinan kanssa (ole hyvä vaan).
Ja nyt kuitenkin pitäisi mainita nimikin. Se on oikeasti vaikeaa, koska se tuo mukanaan vaikka mitä paskaa ja mahdollisesti aiheuttaa mielipahaa itse henkilössä ja minussa myös. Hävettää ihan hirveästi, että edes kuvittelee (saati sitten että tuntee oikeasti) tuntevansa jotain tällaista toista kohtaan. Kuitenkin on tullut kuultua niin erilaisia tarinoita niin eri tahoilta, että olen ihan sekoittunut enkä oikeastaan pysty enää ehkä muodostamaan omaa riippumatonta ja värittymätöntä mielipidettä tästä henkilöstä.
Kyseessä on siis *epäröintiä*... Nanna. Sanoinpahan senkin. MInulla on sellainen aavistus, että sie Nanna saatat lukasta tämän ihkun pikku tilitykseni ja en nyt sitten yhtään tiedä millaisia tunteita tämä herättää sinussa, mutta toivon että se ei järisytä elämääsi (liikaa tai ollenkaan, kuka sitä osaa tai saa arvioida). Nyt kun olen sanonut, mitä olen, en enää muista mistä sitten oikein pitäisi puhua. Onko tämä sittne joku defenssi? Yritänkö jotenkin alitajuisesti estää itseäni kertomasta asioita joita en haluaisi tuoda päivänvaloon? Kuka tietää, tuntiin kuitenkin akin kanssa siihen tulokseen, ettei ole hyvä diagnosoida itseään. Siitä ei kovin paljon mitään hyvää seuraa.

Joka tapauksessa, voisin ehkä vähän selittää, miksi minulla on henkilön Nanna kanssa henkisiä ongelmia. Täytyy tässä ensin myöntää etten voi vannoa mitään näistä todeksi enkä ole ollenkaan varma että oikeasti mikään tästä mitä selitän on totta. Saattaa olla että olen keksinyt koko paskan selittääkseni jotain tuntematonta ongelmaani (apua kohta paljastuu että olen lesbo tjn!). Mutta siis minulla on ongelma Nanna kanssa, tai Nannaa kohtaan. Olen suoraan sanottuna kateellinen. En osaa kuvata sitä mitenkään. Jotenkin tuntuu että kaikki mitä Nanna on, on paljon parempaa kuin minä. Samalla tulee tunne ettei se ole totta ja jäkä jäkä, mutta loppujen lopuksi, järki voi vain hetkeksi sysätä tunteet sivuun. (Älkää muuten välittäkö pilkuista, en lupaa että ne ovat ollenkaan oikeissa kohdissa). Niih siis Nanna on laihempi, fiksumpi, kauniimpi, sosiaalisempi, aidompi, uskaliaampi, urheilullisempi ja yksinkertaisesti myös parempi ihminen kuin minä. Ai että muuten heittää järki hienoja puollustuksia jokaiselle kohdalle tuossa... yrittää perustella järjellä miksi ne eivät ole totta. Ja miehän tottakia myönnän kaiken. Se kaikki mitä mie perustelen on totta. Esim. kauneus on katsojan silmissä jne. Periaatteessa se kaikki on totta. Silti minulla on PERKELEEN PROBLEEMA ASIAN KANSSA! Minä olen (ainakin jossain syvällä sisimmässäni yhessä kolkassa) sitä mieltä että Nanna vain on onnistunut minua paremmin elämässä. Ja perke se muuten nolottaa. Minua oikeasti hävettää ihan helvetisti ajatella että edes ajattelen tällaisia typeryyksiä! (Ja huomaan myös että teksti on vaihtunut tunnepohjaisesta järkipohjaiseen tjn.).

En oikein keksi enää sanottavaa... Aloin miettimään mitä tapahtuu kun eräät henkilöt lukevat tämän pikkuisen kirjoitelman (tällä hetkellä sanoja on 1181). Loppujen lopuksi huomenna (tänään) on lujis ja tulen näkemään suurimman osan lukijakunnasta siellä. En ehkä ihan vielä haluaisi puhua asiasta ja en ainakaan kasvotusten... En ole ollenkaan hyvä puhumaan face to face. Eräät jo tietävät sen. Ajatus pysyy paremmin kasassa kun ei näe toista. Siispä pelkään tulevaa iltaa ja odotan seuraavaa aamua. Toisaalta pelkään sitäkin erittäi paljon. Ylhäältä voi katsahtaa kohtaa epävarmuus ja päätellä siitä jotain. Jotkut ymmärtävät toiset eivät. Kuitenkin, en ehkä ole ihna valmis käsittelemään tätä asiaa tämän enempää ja siksi olen ehkä myös välttänyt asiasta puhumista ihmisten kanssa jotka saattaisivat pakottaa minut käsittelemään asiaa Nannan itsensä kanssa. Minä en vain taida olla siihen vielä valmis. Tai sitten vain pelkään, mitä tapahtuu tulevaisuudessa jos nykyinen kupla puhkeaa.
Kuplasta puheenollen toinen ongelma Nannan kanssa on että pidän häntä ilkeänä (olen kovin pahoillani asiasta, mutta luulen että tässä kohtaa on mielipiteeni kovin värittynyt, enkä meinaa ihmisiä jotka puhuisivat pahaa). En voin jotenkin olla ihan täysin normaalisti henkilön seurassa. Jotenkin tule heti samanlainen reaktio kuin kaksi magneettia kohtaisivat. Tulee halattua ja hymyiltyä ja kaikkea perus shittiä joka on normaalia jokaisen kanssa. Silti tulee fiilis ettei se ole täysin totuuden mukaista. Ei aitoa, jos ihmiset nyt käsittää. Tuntuu kuin päällä olisi tekohymy ja sekös hävettää sitten vielä lisää. Tuntuu vain kamalan ilkeältä. Ehkä mie olen traumatisoitunut iäksi, mutta silti on ikävää olla teennäinen, tai ainakin tuntea olevansa. En sitten tiedä onko nanna huomannut jotain samankaltaista, mutta mie en ole ajatellut asiaa toisen osapuolen näkökulmasta ollenkaan.
Mutta ottakaa huomioon että toisaalta sitten Nannan seurassa on ihan yhtä mukavaa kuin missä muussa tahansa seurassa on. Tämä on vain niin perhanan ristiriitaista! On mukavaa ja on teennäistä ja kaikkea on ja mikään ei toimi kunnolla. Mutta siis kai siinä on jotain aitokin. Aina silloin kun järki ottaa tunteista vallan ja unohdan menneisyyden. Menneisyydellä on kuitenkin suuri merkitys tähän minun ja Nannan väliseen suhteeseen. varmasti suurin osa ihmisistä tietää mitä minä tarkoitan joten en puutu siihen tarkemmin.

Mutta nyt minulla ei ole enää kaiketi muuta sanottavaa. Loppujen lopuksi tämä on vain yksi ongelma kaikkien muiden rinnalla. Toivottavasti ehkä tämä parantaisi tilannettani hieman. Tai ainakin se olisi alku parantumiseen. On ehkä minunkin aikani näyttää the dark side of me... Kuten asian Kessulle tuossa ilmaisin.
Mutta noh en ole pitkään aikaan kirjoitellut tänne ja nyt tuli sitten oikein olan takaa kirjoitettua :). Tavallaan tuntuu paljon helpottuneemmalta ja toivon että ihmiset ovat tyytyväisiä siitä, että ylipäätänsä sanon näitä asioita ääneen. Toivon myös ettei kukaan jotenkin kamalasti pahoita mieltään tästä kirjoitelmasta (tämä tarkoitaa erityisesti Nannaa ja Kessua), koska tämä on suuri kynnys minulle puhua omista ongelmistani ja heikkouksistani ihmisten edessä. Ja tämä on tosiaan kaikkien edessä... Onhan tämä kuitenkin avoin nettisivu ja kuka tahansa voi käydä lukemassa sepustuksiani. Toivotaan kuitenkin etteivät ihmiset tästä eteenpäin vihaa minua :(.

Hyvää yötä kaikille!
(Sanoja koko merkinnässä yhteensä 1651, mukaan luettuna nämä sanat.)